Jospa tässä välissä esittelisi meidän mirrit:

Selma

Selma on meidän nuorin kissa, 3-vuotias ja tällä hetkellä tuntuu että se on kissoista ainoa täysjärkinen. Ainakaan toistaiseksi sillä ei ole ollut mitään erityisiä oikkuja eikä vaivoja. Vähän arka se on muiden kissojen suhteen, syö mieluiten vasta kun muut ovat käyneet syömässä a pelkää kollikaveria joka leikkii turhan rajuja leikkejä. Ihmisten kaveri Selma kyllä on, nukkuisi vieressä koko yön jos ei sitä joku unissaan potkisi lattialle, ja tälläkin hetkellä se kyhnää tässä vieressä sohvalla.

Selma tuli meille tuttavan tuttavan tuttavalta, jonka tytär ei pystynyt enää huolehtimaan kissoistaan ja tämä neiti olisi viety lopetettavaksi sinä päivänä, kun se meille tuli. Ensin oli tarkoitus ettei meille enää tule kissoja kun niitä oli jo kaksi, mutta kun kuulin tästä neitokaisesta joka silloin oli 9 kuukauden ikäinen ja lopetusuhan alla, niin otin yhteyttä Vaasan Kissataloon, joka tekee hienoa työtä kodittomien ja muuten hätää kärsivien kissojen hyväksi, ja lupauduin tälle kissalle kotihoitopaikaksi jos he ottavat kissan sitten kotihoidon jälkeen, eli kun kissalla on rokotteet ja leikkaukset kunnossa. Kissatalo suostui järjestelyyn, ja päivänä, jolloin se olisi saanut viimeisen piikkinsä, se muuttikin meille muka väliaikaisesti, mutta tälle tielle on jäänyt. Niin hurmaava kisunen oli hän!

Nasu

Nasu on 7-vuotias niin ikään löytöläkissa, tullut Koiratarha Kulkurin kautta meille pienenä. Sen tarinaa en tarkemmin tiedä, mutta sen oli metsästä kivenkolosta löytänyt joku koiranulkoiluttaja ja vienyt löytöeläintarhalle. Nasu oli kesy ja sisäsiisti vaikka olikin vasta pentu, joten en usko että olisi minkään villikissan pentuja. Nasu on aina ollut rohkea ja reipas ja siellä kivenkolossa ties kuinka kauan majailtuaan se on saanut vahvan kutsumuksen vapaaseen ulkoiluelämään. Sisäkissaksi se on pakotettu, mutta Nasu on sinnikäs ja karkaa aina tilaisuuden tullen. Onneksi se on aina myös tullut takaisin oltuaan tunnin-pari omilla reissuillaan. Ei onneksi karkaa päivittäin eikä aina edes viikoittain, mutta välilä niitä vahinkoja sattuu, varsinkin kesällä kun ovista kuljetaan edestakaisin sisälle ja ulos.

Allu

Alavuden Allu on meillä ollut tunnetusti se arin kissa jota kukaan ei koskaan näe, ja jonka olemassaolo on monelle yllätys. Allu rakastaan meitä omia ihmisiään, meitä aikuisia, ja erityisest meidän aikuisten varpaita. Lapsia Allu ei siedä, ei omia eikä vieraita, eikä myöskään vieraita aikuisia, ainakaan jos niitä on enemmän kuin kaksi. Allu viihtyy useimmiten piilosalla vintillä tai sängyn alla silloin, kun talossa on ulkopuolisia kaksijalkaisia, ja jos se jostain ihmeen syystä joskus reipastuu ja tuleekin tervehtimään tulijoita, niin ihmisiltä pääsee henkäisy, että ai onko teillä tälläinenkin, en tiennyt! Allu on perinteisistä perinteisin maatiainen, maatilan kissa, tullut meille ihan liian pienenä, matoisena, punkkisena ja silmätulehduksisena rääpäleenä. Niin suloinen se oli mutta niin karmeassa kunnossa, mutta onneksi nuo vaivat oli helposti hoidettavissa ja sen jälkeen Allusta onkin kehkeytynyt oikea hurmurikolli joka mielellään tahtoo meiltä omilta ihmisiltään silityksiä ja huomiota. Vähän herkkis Allu on ja sen herkkyyden seurauksena siltä on amputoitu hännästä palanen, kun se stressaannuksissaan puri häntänsä kerran niin pahoin rikki. Eipä sitä kyllä hännästä huomaa, koska sillä oli ylipitkä häntä muutenkin niin pari senttiä sinne tai tänne ei näy missään. Mutta Allu on sellainen että sitä ei parane hermostuttaa liikaa ettei joudu sen kanssa stressikierteeseen.

Edellä olevat kuvat kissoista iltapäiväsiestalla on kaikki äsken otettuja pikaisia kännyräpsyjä, että saisin tämän tekstin valmiiksi ennenkuin meidän pikkumies herää päiväuniltaan. Pahoittelen siis kuvien laatua.